Tuntuu siltä, että ihmiset eivät ymmärrä, millainen työmäärä taiteelliseen työhön – edes esitysten ylläpitoon – liittyy.
Ammattitaiteilijana, teatteripedagogina ja freelancerina voisin kertoa hieman siitä, miten ihmiset tekevät esityksen.
Esitykset näkyvän jäävuoren huipulla
Se, minkä yleisö näkee, on valmis taideteos, esitys – mutta myös muut taiteellisen työn tuotokset.
Jos mietin arkeani Turussa, taide näkyy kaikessa. Kaikki oman kodin pehmeät esineet, jokainen huonekalu ja jokainen vaatekappale on vähintäänkin taiteilijan suunnittelema: joissain tapauksissa jopa taiteilijan tekemä.
Esittävät taiteet hiipivät omaan kotiini hieman erilaista reittiä. Ne näkyvät esitystallenteissa, näytelmäkirjoissa sekä toisaalta omassa tapauksessani kaikenlaisessa tutkimuskirjallisuudessa ja muistiinpanoissani. Nämä ovat kuitenkin arkistoitua taidetta: ne ovat muistoja, jälkiä taiteilijoiden työstä.
Normaaliarjessa – koronan ulkopuolella – on myös mahdollista käydä katsomassa erilaisia esityksiä. Kulttuuripääkaupunki Turku on kuitenkin päättänyt, ettei sillä ole tarjota tilaa taiteelle enää kriisin jälkeen. On siis vaarana, että suuri osa esitystoiminnasta ollaan kuihduttamassa kaupungin toimesta pois.
Esitykset kaupunkikuvassa
Esittävissä taiteissa on monia piirteitä, joita muissa taidemuodoissa ei ole. Kaikissa taiteissa on myös monia samoja piirteitä, joihin palaan kohta.
Tärkein erottava piirre on kuitenkin ihmisten läsnäolo. Se on siis tärkeä erottava piirre siksi, että esitystä ei voi olla ilman sen tekijöitä, eikä siis ole mahdollista tuottaa esitystä joka toimisi siis itsekseen ilman että sitä esitettäisiin.
Taloudellisessa mielessä tämä tarkoittaa, että jokaisen esiintyjän on fyysisesti oltava näyttämöllä, jotta hänet voidaan siellä havaita. Myöskin yleisö on tuotava paikan päälle seuraamaan esitystä. Kun miettii, paljonko ihmisten liikuttelua on tehtävä että saadaan edes kymmenen esiintyjää ja vaikkakin vain satahenkinen yleisö paikalle, on se normaalistikin haastavaa. Korona-aikaan erilaiset kokoontumisrajoitukset ja turvatoimet ovat kuitenkin muuttaneet pelin sääntöjä.
Korona-aikaan on voitu järjestää joko kuuden hengen tapahtumia tai perua kaikki esitykset. Nämä vaihtoehdot ovat olleet ihmisten liikuttelun näkökulmasta yksinkertaisempia, mutta käytännössä ne ovat olleet taloudellisia katastrofeja.
Esitystoiminnan kulurakenne
Taloudellisesti esitys pitää budjetoida hyvin tarkkaan. Pienin mahdollinen kulu on rakennuksen vuokra. Yleisö voi tällöin itsekseen etsiytyä paikalle katsomaan tyhjää näyttämöä. Käytännössä tietenkin tarvitaan joku avaamaan heille oikeat ovet ja laittamaan valot päälle.
Jos kuitenkin halutaan, että yleisö maksaisi tästä jotain, jonkun on myös myytävä heille liput. Kuten jokainen kassalla työskennellyt tietää, on myynti haastava työ, joka sitoo ihmisen yhteen pisteeseen ja kassalaatikkoon. Tietenkin myynnin voi tehdä sähköisesti: kortilla tai internetissä, jolloin kyse on enemmänkin siitä, mikä ohjelmisto tähän tarkoitukseen valitaan, ja millaiset käyttölaskut siihen liittyvät.
Olisi myös hyvä, että vuokrattua taloa siivottaisiin, että ihmisten päällysvaatteista huolehdittaisiin ja että heitä voisi olla joku neuvomassa esityksen käytännöistä ja vastaamassa kysymyksiin. Tämä tarkoittaisi jo viiden ihmisen työpanosta.
Yksittäinen esitys
Jos halutaan tämän jälkeen vielä, että ihmisillä olisi jotain katsottavaa, tarvitaan vähintään yksi esiintyjä esittämään soolonumeroa. Hänet pitää valaista ja hänen äänensä kuuluvuus pitää varmistaa. Jos halutaan että hänellä on esiintymisasu päällä tarvitaan lisäihminen, meikit kasvoilla tarkoittaisi kolmatta ihmistä, neljäs ihminen pitäisi huolen lavastuselementeistä ja viides tarpeistosta (käsissä pidettävät esineet).
Suuri osa esityksen tulonmuodostuksesta tulee itse asiassa väliaikatarjoiluista, joten, jos sellaisia haluaa, pitäisi lisätä kuudes ihminen jompaan kumpaan ryhmään: joko perusasioiden hoitamiseen tai itse esityksen pyörittämiseen riippuen miten haluaa ajatella.
Meillä ei tietenkään voi olla vielä erikoistunutta välineistöä mukana esityksessä: stuntit ja läheisyys vaativat lisäksi omat ammattilaisryhmänsä, joihin nyt en pureudu.
Tietenkin yksi ihminen voisi tehdä myös useamman ihmisen työt, mutta ammattiproduktioissa taidot ovat niin erikoistuneita ja työt pitää tehdä niin samanaikaisesti, että harvalla riittää resursseja niiden yhdistämiseen.
Esitys voi yleensä minimissään olla tunnin pituinen, joten jokainen näistä henkilöistä tarvitsee vähintäänkin yhden tunnin palkan. Todellisuudessa yksittäiseen esitykseen valmistautuminen sekä esityksen jälkeen siivoaminen vievät yleensä useita tunteja.
Esityksiä myös harvoin on vain yksi, vaan usein esityskausi kestää parin kuukauden ajan. Tarkoittaen siis, että näille kymmenelle ammatti-ihmiselle on maksettava palkka jokaisesta esityksestä koko esityskauden ajan. Helpottaakseni asiaa, ajattelen, että kyse on noin kahdestakymmenestä kuukaudesta työaikaa.
Esityksen valmistaminen
Pelkkään esitykseen tarvitaan siis ainakin kymmenen henkeä. Tämä tarkoittaa kymmentä ammattilaista. Palaan myöhemmin siihen, mitä ammattilaisuus tarkoittaa tässä. Myös esityksen valmistaminen vaatii kuitenkin aikaa.
Teatterialan työehtosopimus kertoo hyvin tarkasti, millaisia työaikoja ammattilaisprojekteissa tulisi minimissään varata esiintyjille ja taiteellisille suunnittelijoille.
Jos tehdään todella minimiajassa, esiintyjät varautuvat neljäänkymmeneen harjoituskertaan (= 40 työpäivää, eli kaksi kuukautta), jota ennen teosta on suunniteltu joitain kuukausia riippuen työtehtävästä ja oman vastuualueen laajuudesta. Suunnittelun aikana tutustutaan käytössä oleviin resursseihin, ja luodaan paras mahdollinen esitys niitä käyttäen. Suunnittelun jälkeen varsinainen käytännön työ vasta aloitetaan.
Kun mainitsin aikaisemmin, että tarvitaan ihmisiä pyörittämään esityksen puvustusta, lavastusta ja tarpeistoa, tarvitaan itse asiassa lisäksi yksi ihmisjoukko (taiteelliset suunnittelijat) suunnittelemaan esityksen kokonaiskuva niihin liittyen, toinen ihmisjoukko valmistamaan käytännössä kaikki nämä taiteelliset elementit (valmistajat) ja vasta kolmas ihmisjoukko itse asiassa käyttää ja huoltaa näitä välineitä esitysten yhteydessä. Nämä työnkuvat menevät jossain määrin päällekäin resurssien takia, mutta jokaisessa suuremmassa teatterissa jokaiselle työvaiheelle ovat omat juuri siihen erikoistuneet tekijänsä. Tämä tarkoittaa siis, että vähintään viisi eri ihmistä tarvitaan eri työvaiheisiin, ja koska työvaiheiden on kommunikoitava keskenään, tarkoittaa tämä että noin 15 ihmiselle on maksettava myös esivalmistelusta.
Tämän lisäksi erilaisia ryhmiä sekä toisaalta vastuualueiden omia ryhmiä olisi hyvä olla johtamassa joku – tai jotkut. Työn tekemisen määränä esityötä tehdään siis… aika paljon. Kokonaisuus sisältää siis noin 25 ihmistä vähintään kahden kuukauden ajan tekemässä esitöitä. Osa heistä on suunnitellut esitystä jopa ennen tätä muutaman lisäkuukauden. Voisi siis ajatella, että yhden hyvin yksinkertaisen esityksen valmistamiseen tarvitaan suurinpiirtein 55 henkilötyökuukautta.
Kokonaisuudessaan esityksen esivalmistelut ja itse esitykset vaativat siis 75 kuukautta työaikaa. Tämän lisäksi esityksen valmistamisesta syntyy myös erilaisia materiaalikuluja ja aikaisemmin mainitut vuokrakulut.
Tämä tarkoittaa siis esimerkiksi yhden näyttelijän, hyvin kevyttä monologia. Harrastajateatterissa vastaava työmäärä tehdään talkootöinä.
Jos mietitään, että teatterialan keskiansio on 3000 euroa kuussa, tarkoittaa työmäärä suurinpiirtein 225.000 euroa pelkkiä palkkakuluja.
Esityksen muunlainen tukityö
Teatteria ei yleensä polkaista pystyyn vain yhden esityksen takia, vaan esitystoiminnan on voitava pyöriä tavoitteellisemmin, jolloin puhutaan hallintorakenteista. Yleensä ihmisille pitää myös maksaa heidän palkkansa.
Jos esitykseen halutaan lisäksi yleisöä, tarvitaan myyntiä ja markkinointia. Tämä tarkoittaa ihmisiä, heidän tilojaan ja työkalujaan. Yksittäinen ihminen saattaa pystyä tekemään tämän työn. Oheismyyntikin pitää lisäksi järjestää niin, että ihmiset saavat väliaikatarjoilunsa.
Jotkut teatterit haluavat myös tarjota tilaa esityksen aiheiden syventämiseen, ja palkkaavat yleisötyöntekijän tai teatteripedagogin.
On myös varmasti sellaisia tukityön muotoja, joita en tule ajatelleeksi, joten käytän lähtökohtana siis noin 250.000 euroa.
Esityksen tulonmuodostus
Selkein tapa, jolla teatteriesityksestä saa rahaa, on pääsylipputulot. Tämä siis tarkoittaa että 250.000 euroa jaettaisiin tasan pääsylippunsa lunastaneille.
Yhden viiden hengen esityksen (eli “kuuden hengen kokoontumisen”) tapauksessa tämä tarkoittaisi lipun hintana noin 50.000 euroa. On ilmeistä, miksi tällaisia lippuja ei edes yritetä myydä. Jos esityksiä olisi kahden kuukauden aikana useampia, esimerkiksi yksi esitys päivässä viitenä päivänä viikossa (yhteensä 40 esitystä), tippuisi viiden hengen yleisölle hinta 1100 euroon per katsoja. Tämä on jo hieman järkevämpi hinta, mutta on ilmeistä että korona-aikaan tämä ei riitä esitysten pyörittämiseksi.
Todellisuudessa 40 esitystä maksaa siis jokainen noin 6.000 euroa. Tämä jaettuna 200 katsojalle tarkoittaisi 30 euroa per katsoja.
Jos katsomo on pienempi – tai se täytetään vain osittain, vaikuttaa se lipputuloihin. Jos haluttaisiin pitää yhden metrin turvavälit tai kahden metrin turvavälit, puhutaan ehkäpä suurinpiirtein 10-30% täyttöasteesta. Amerikassa on vain pitkälti nostettu lippujen hintoja, sillä yleisö on riittänyt. Suomessa hinnat on pidetty saavutettavina erilaisilla avustusjärjestelmillä.
Korona-aikaan katsojaluvut ovat olleet nollassa. Jos mietitään, että vuoden aikana olisi valmistettu kolme ensi-iltaa edellä mainitsemallani kolmen kuukauden systeemillä, olisi se tarkoittanut 750.000 euron normaalikuluja. Jos teatterilla on vakituisia työntekijöitä, tarkoittaa se siis nyt korona-aikaankin juosseita palkkakuluja jokaiselle vakiintuneelle ammattiteatterille Suomessa.
Taiteen vapaalla kentällä säännöt ovat voineet olla hieman eri, koska työsuhteet ovat moninaiset, ja itse asiassa tuotantotaloja suosivat: vain harvalla on ollut montakaan vakituista työntekijää, joiden palkka olisi ollut pakko maksaa. Tämän seurauksena he eivät kuitenkaan ole palkanneet ketään: minkä vuoksi moni freelancer on jäänyt ilman töitä.
Esitystoiminnan avustukset
Selkein avustusten muoto ovat apurahat. Tämän lisäksi teatteritoiminnassa isossa roolissa ovat myös VOS-rahoitus ja muut toiminta-avustukset. Näitä jakavat monet tahot: sponsorit, yksityiset rahoittajat, taiteenedistämiskeskus, OKM ja kaupungit.
Korona-aikaan on lisäksi jaettu symbolisia summia korona-avustuksia. Ammattitaiteilijoille niitä on jaettu 4000 euron summissa, ja yhteisöille kulujen pohjalta. En tiedä tarkalleen ottaen, paljonko niitä on jaettu, mutta ilmeisesti kenttä on saanut tekohengityksensä.
Jo pitemmän aikaa on julkisten avustusten määrä on kuitenkin ollut laskussa, ja silti taidetta on tehty enemmän. Kenttä on jakautunut niihin, joiden avustukset on turvattu, ja niihin, jotka pyrkivät tekemään saman työn murto-osalla samasta rahasta.
Tähän on ollut tietenkin ratkaisuja, mutta koronakriisin hoitoon liittyvät poliittiset valinnat ovat kuormittaneet kenttää entisestään – ja jos julkisen rahoituksen tulevaisuus on laskusuuntainen, on mahdollisuuksia yhä vähemmän.
Esityksistä maailmaan
Esityksiä ei synny tyhjiössä. Tämä tarkoittaa sitä, että voidaksemme pyörittää tämänkaltaista ammattitoimintaa, tarvitsemme resursseja. Olen tässä kirjoittanut vain yksittäisen esityksen viitekehyksestä, mutta todellisuudessa kentälle pitäisi ohjata rahoitusta monessa eri tekemisen vaiheessa, jotta mahdollisestaan ammattilaisten työn laatu. En ole myöskään kirjoittanut mitään siitä, millainen on tämän teollisuudenalan merkitys työllisyydelle. Kirjoitan niistä toivottavasti pian hieman lisää.
Käytännössä rahoitukseen liittyvä poliittinen päätöksenteon polttopiste on siirtymässä eduskunnasta kuntatasolle. Esimerkiksi kulttuuripääkaupunkimme Turku tarvitsisi tuntuvan panostuksen kulttuurin ammatti- ja harrastajakenttään, jotta se ei kulttuuripääkaupunkivuotensa kunniaksi tukahduta sitä. Olisi tärkeää pohtia, ketkä haluamme päättämään kaupungin kulttuuri- ja taidetoiminnan kohtalosta.
